Pelokas tarvii turvaa ja sitten sysäyksen kohti rohkeutta



Pelko on erikokoisia ja
näköisiä piruja seinillä, olkapäällä, tulevaisuudessa, kulman takana.
Syyllistäviä, lannistavia, ivallisia, pahaa ennustavia. Pelko on taitavasti
taottu metallihaarniska, nivelletty pienen pienin nivelin. Myötäilee muttei
jousta. Sulkee sisäänsä ja ahtaudessaan alkaa ahdistaa. Pelko on pessimismiä,
huolestunutta odotusta siitä että toivon ja epätoivon taistelussa epätoivo
voittaa.



Pelko tekee ihmisestä
eläimen. Vapisevan kauriin pää pensaassa, sokkona ja lamaantuneena odottamassa
iskua. Raivoisan verikoiran, joka repii ja raastaa, hyökkää ja puolustaa.
Vauhkon hevosen, joka heittää päänsä ylös, vahvoilla takajaloillaan sinkoaa
itsensä vastakkaiseen suuntaan. Ei ssssaatana, tähän en jää enää sekunniksikaan
ja juoksee, juoksee päämäärättömästi. Valitse siinä sitten toteemieläintä.



Pelokkaan turva on silittävä
käsi, silittävät sanat. Varmistetun pakotien sijaan sisäinen varmuus siitä että
osaa johtaa kulkunsa ulos, rauhassa. Hiljaisuus ja luonto, juurevuus. Pienen
pieni ruuvimeisseli, jolla hitaasti nakertaa aukkoja haarniskaan, jotta valo
pääsee iholle, sisään ja ulos.



Elämä antaa ja elämä ottaa,
joltain se suojaa, jollain se koettelee. Määrällä tai laadulla ei ole mitään
tekemistä tasapuolisuuden kanssa ja silti suurin osa meistä selviää, jotenkin.
Kunhan vain muistan elää omaani, uskallan elää omaani. Minussa on valoa ja
sitkeä sydän ja olenhan ollut ihan helvetin onnekas. Sitä paitsi, hallittua
pelkoa voisi kai kutsua varovaisuuden viisaudeksi.

- Nainen, 25 vuotta -