Tältä sivulta löydät ohjattavien kirjoittamia tekstejä, jotka ovat syntyneet
tanssi-liiketerapiaistunnoissa tehtävien harjoitteiden jälkeen, esimerkiksi siten että otsikko on löytynyt terapiatapaamisen aikana ja tarinan lopullinen muoto on rakentunut kotiläksynä ennen seuraavaa tapaamista.

Peilissä, katso aivan hiljaa; siellä on ihme.

Olen tässä hetkessä yksin. Jokin merkityksetön mutta silti
niin tärkeän oloinen kappale soi korvissani. Käteni ovat kuivat, maan
kuluttamat. Maan, jota muokkaan elääkseni. Olisin ikuisesti onnellinen jos
saisin tehdä vain tätä. Ja silti käteni kaipaavat jotain muutakin, pehmeää,
hikistä ihoa alleen. Minun käteni, ne ovat ihme. Ne ovat hellät, niin hellät.
Ne ovat silittäneet miehen lukemattomia kertoja tunteen äärelle, hekuman
keskelle, ne ovat luoneet rakkautta ruokaan ja ne ovat pesseet pelokkaan
eläimen. Ne ovat rakastaneet.

Toinen poikaystäväni sanoi että käteni ovat kuin
vaniljajäätelöä ja sitruunamehua. En ymmärtänyt sitä silloin, tai ainakin leikin
etten ymmärrä. Ymmärränhän minä, käteni olivat minun. Kyllä minä ne tunsin.
Olin iloinen ja hämilläni siitä että ne nähtiin. Samalla ujostelin, sillä en
tahtonut ahnehtia. Mutta olin ahne. Tahdoin tulla nähdyksi enemmän. Ei vain
minun käteni. Miksei se ihminen halunnut iholleni? Miksi käteni viehättivät
häntä, mutta ei muu. Annoin hänelle hänen ensimmäisen suudelmansa. Hän tärisi
kuin horkassa. siitä on nyt yli kymmenen vuotta.

Käteni ovat ihmeelliset. Ne ovat karkeat mutta herkät.
Niissä on arpia elämästä, vekkejä jokapäiväisestä laiminlyönnistä, ja nyt ne
tanssivat näppäimistöllä kuten aina ennenkin. Ne ovat viisaat. Ne ovat vahvat.
Ne luovat kauniita asioita. Ne vain kaipaavat kosketettavaa, ei vain kylmää
savea vaan lämmintä lihaa. Veistän kerta toisensa jälkeen naisen, joka
haluaisin olla. Käteni kaartavat saven muotoon, jonka ne ovat tunteneet minun
kehollani niin moneen kertaan. Kunpa joku katsoisi minua käsillään niin kauan
että hän veistäisi minut ulkomuistista. Peilinä minulle, vastaamassa jokaiseen
liikkeeseen, jokaiseen värähdykseen. Uneliaat huokaisutkin hän oppisi.
Kääntyvän kyljen, joka kahisisi peiton alla. Hikisen niskan, kouristavan selän.
Kaipaan yhtä ihmeellisiä käsiä kuin omani ovat. En halua ylleni kättä, joka ei
näe minua.

- Nainen, 27 v. -

Pelokas tarvii turvaa ja sitten sysäyksen kohti rohkeutta

Pelko on erikokoisia ja näköisiä piruja seinillä, olkapäällä, tulevaisuudessa, kulman takana. Syyllistäviä, lannistavia, ivallisia, pahaa ennustavia. Pelko on taitavasti taottu metallihaarniska, nivelletty pienen pienin nivelin. Myötäilee muttei jousta. Sulkee sisäänsä ja ahtaudessaan alkaa ahdistaa. Pelko on pessimismiä, huolestunutta odotusta siitä että toivon ja epätoivon taistelussa epätoivo voittaa.

Pelko tekee ihmisestä
eläimen. Vapisevan kauriin pää pensaassa, sokkona ja lamaantuneena odottamassa
iskua. Raivoisan verikoiran, joka repii ja raastaa, hyökkää ja puolustaa.
Vauhkon hevosen, joka heittää päänsä ylös, vahvoilla takajaloillaan sinkoaa
itsensä vastakkaiseen suuntaan. Ei ssssaatana, tähän en jää enää sekunniksikaan
ja juoksee, juoksee päämäärättömästi. Valitse siinä sitten toteemieläintä.

Pelokkaan turva on silittävä
käsi, silittävät sanat. Varmistetun pakotien sijaan sisäinen varmuus siitä että
osaa johtaa kulkunsa ulos, rauhassa. Hiljaisuus ja luonto, juurevuus. Pienen
pieni ruuvimeisseli, jolla hitaasti nakertaa aukkoja haarniskaan, jotta valo
pääsee iholle, sisään ja ulos.

Elämä antaa ja elämä ottaa,
joltain se suojaa, jollain se koettelee. Määrällä tai laadulla ei ole mitään
tekemistä tasapuolisuuden kanssa ja silti suurin osa meistä selviää, jotenkin.
Kunhan vain muistan elää omaani, uskallan elää omaani. Minussa on valoa ja
sitkeä sydän ja olenhan ollut ihan helvetin onnekas. Sitä paitsi, hallittua
pelkoa voisi kai kutsua varovaisuuden viisaudeksi.

- Nainen, 25 vuotta -